CLASSIC JAZZ

– musiikkia Louis Armstrongista Charlie Parkeriin

Baltic Jazz -festivaalin taiteellinen johtaja Antti Sarpila määrittelee festivaalilla soitettavan Classic Jazz -tyylin musiikiksi, joka syntyi New Orleansissa viime vuosisadan alkupuoliskolla levittäytyen matkatessaan ylös Mississippi-jokea ja kukoistaen sittemmin iloisella 20-luvulla kieltolain ja gangsterien hallitsemassa Chicagossa, saavuttaen sen jälkeen kulminaatiopisteensä Swing Era -aikakauden New Yorkissa 30- ja 40-luvuilla sekä muuttuen toisen maailmansodan jälkeen Be-Bop -tyylisuunnan myötä virtuoottiseksi taidemuodoksi. Tämä kaikki tapahtui hyvin lyhyen ajan kuluessa ja on jättänyt meille mittaamattoman arvokkaan kulttuuriperinnön, jonka vaalimisen tärkeyttä ei voi kyllin korostaa.

Viime vuosisadan alkupuolella Amerikan Yhdysvaltojen eteläosissa syntynyt musiikkityyli, joka sai pian syntymänsä jälkeen nimekseen Jazz, alkoi osoittaa merkkejä itsenäisestä uudesta tavasta luoda musiikkia. Se sai vaikutteensa mustan väestön orjuuden aikana syntyneistä työlauluista (work song), joista syntyi bluesmusiikki sekä heidän hengellisestä musiikistaan (negro spiritual). Melodia- ja harmoniakäsitys tuli eurooppalaisesta taide-, viihde- ja marssimusiikista sekä rytmiikka Afrikasta ja Karibian meren saarilta. Pianolla soitettu Ragtime, jonka tärkein hahmo oli Scott Joplin, antoi jo pientä esimakua siitä mitä tuleman pitäisi.

Jazzin tärkeimmät elementit, jotka erottavat sen muista musiikkilajeista, ovat ns. kolmimuunteinen rytmiikka ja ns. blue note. Nämä ominaisuudet olivat kokonaan uusia asioita kuulijoille ja varmasti herättivät paljon vastarintaa herkkäkorvaisissa. Improvisointia pidetään jazzille tunnusmerkillisenä ja sitä se onkin, mutta sitä oli harjoitettu kauan ennen jazzia jo Bachin ajoista alkaen.

Luonnollinen paikka tämän uuden musiikin synnylle oli New Orleansin kaupunki, joka suuren satamansa ansiosta oli varsinainen rotujen, kansallisuuksien ja sitä myötä myös erilaisten musiikkityylien sulatusuuni. Jazzin synty on enimmäkseen mustan väestönosan ansiota. Valkoiset osasivat nuottinsa jolloin itseoppineet nuotinlukutaidottomat mustat muusikot joutuivat opettelemaan soittamisen ns. korvakuulolta ja näin syntyi pohja improvisoinnille. Jazz sai heti alkuun pahamaineisen leiman koska sitä soitettiin paljon nimenomaan syntisissä paikoissa. Storyvillen kaupunginosa ilotaloineen oli varsinainen jazzin kehto siihen asti kunnes se 1917 suljettiin. Tämä tapahtuma antoi sysäyksen sille, että jazz siirtyi Mississippi-jokea pitkin pohjoiseen kylväen siemenensä sen varrella oleviin kaupunkeihin Memphisistä St Louisiin ja vielä tänäkin päivänä voimme tunnistaa näissä kaupungeissa soivan jazzmusiikin omaleimaisen tyylin.

Tämä vaellus, vai pitäisikö puhua purjehduksesta, huipentui Chicagoon. Iloinen 20-luku, talouden nousukausi sekä kieltolaki antoivat jazzille valtavan nosteen, mutta jazz sai jälleen huonoa mainetta ”kunnon väen” keskuudessa koska se oli Chicagossa valtaa pitävien gangstereiden suosiossa. Jazz kehittyi New Orleans -tyylin hiukan raskaasta poljennosta kevyempään ja svengaavampaan rytmiin ja individualismi sai enemmän tilaa kollektiiviselta improvisoinnilta. Syntyi käsite solisti. Oman instrumenttinsa mestareita alettiin arvostamaan ja kopioimaan ja näin viestikapulaa vietiin eteenpäin.

Vuoden 1929 pörssiromahduksesta alkanut 30-luvun suuri lama tuli ironisesti jazzille kuin taivaanlahjana – vaikka raha oli tiukilla haluttiin se vähä mitä oli kuluttaa juhlimiseen. Näin alkoi jazzin kulta-aika (Swing Era). Isot orkesterit tulivat tarpeeseen kun tanssipaikkoja suurennettiin kovan kysynnän vuoksi eikä äänentoistoa vielä tunnettu (välillä tulee ajatelleeksi, että oi niitä aikoja – mutta sitä tikulla…). Tämän ajanjakson katkaisi toisen maailmansodan syttyminen. Parhaat soittajat joutuivat rintamalle tosin monet soittajina mm. Glenn Millerin orkesterissa. Sodan loputtua ja soittajien palattua takaisin alkoi hiipuminen. Tanssien järjestäjät huomasivat ettei isojen orkestereiden pitäminen enää kannattanut ja äänentoisto mahdollisti pienemmät kokoonpanot. Kun Swing-kaudella yleisön ihailun kohteina olivat orkesterien johtajat ja instrumentalistit kuten Benny Goodman ja Tommy Dorsey niin nyt suosioon nousivat laulusolistit kuten Frank Sinatra ja Ella Fitzgerald.

1940-luvun loppupuolelle tultaessa jazzklubien omistajat huomasivat töiden vähyydestä turhautuneiden soittajien halun soittaa omaa musiikkiaan, jolloin he totesivat, että riittää kun palkataan pianotrio ja lavan reunalla on jono jammaajia. Näistä jameista, joista kuuluisimmat tapahtuivat New Yorkin Minton’s Playhouse’issa sikisi sitten uusi jazztyyli bebop. Soittajilla oli työn vähyydestä johtuen aikaa harjoitella ja teknisestä virtuositeetistä tuli uusin ilmiö. Tämä henkilöityi kahteen mieheen Dizzy Gillespiehin ja Charlie Parkeriin. Soittajien asenne yleisöään kohtaan kuitenkin muuttui nuivempaan suuntaan eikä yleisö myöskään innostunut täysin näistä uusista soundeista. Tempot olivat välillä huimia ja musiikkia ei enää voinut tanssia. Soittajat hylkäsivät yleisönsä ja sen jälkeen yleisö puolestaan jaloillaan äänestämällä hylkäsi soittajat. Jazz ei enää ollut oman aikansa populäärimusiikkia.

Jazz saavutti huippunsa New Yorkissa ja kuuluisimmat jazzklubit keskittyivät 52. kadulle, jonka historian edelleen tunnistaa kadun nimestä Swing Street. Kaikki oleellinen jazzin kehityksessä tapahtui noiden muutaman vuosikymmen aikana.

Teksti: Antti Sarpila